Tässä artikkelissa selvitän hieman kaupunkiviljelyn historiaa, selvitän nykytilannetta ja pohdin mitä Helsingin pitäisi tehdä seuraavaksi kaupunkiviljelyä edistääkseen, ja miksi.
Kaupunkiviljelyn historiaa
Suomessa elettiin pitkään omavaraistaloudessa ja kaupungeissakin oli normaalia kasvattaa ruokaa pihoilla ja kasvimailla. Hesarissa tiedettiin kertoa kaupunkiviljelyn historiasta seuraavasti 14.4.1995:
Helsingin liepeillä on iät ja ajat ollut monenlaista perunamaata ja palstanpitäjää; ennen vanhaan melkeinpä jokaisella oli jossakin kaupungin laitamaalla oma kasvimaansa, ja vielä 1920- ja 1930-luvuilla pääkaupungissa elettiin puolittain luontaistaloudessa.
1930-luvun pulavuosina lisäruokaa tarvittiin kipeästi sekä helsinkiläisissä työläisperheissä että pikkuvirkamieskodeissa. Sotavuosina 1939-1944 elintarvikepula ahdisti pääkaupunkia niin, että monet keskustan puistot ja muu rakentamaton maa möyhittiin peruna- ja kasvimaaksi.
Helsingin Sanomat kertoi 12. toukokuuta 1942, että yksinomaan kaupunki on vuokrannut noin 330 hehtaaria maata viljelyspalstoiksi. Sen lisäksi yksityiset vuokrasivat ”pyörein luvuin 120 ha” maata suoraan kaupunkilaisille. Myös teollisuuslaitokset sekä invalidi- ja aseveliyhdistykset vuokrasivat Helsingin kaupungilta maata ”elintarpeiden täydennykseksi ensi talvea varten”.
Helsingin Sanomat kertoo saaneensa ”edelleen tietää, että suurin piirtein kaikille palstoille on kansanhuoltolautakunnan luvalla voitu jakaa riittävästi siementä ja apulantoja”. Sotavuosina apua saatiin myös ruotsalaisilta, jotka lahjoittivat Helsinkiin muun muassa siemenperunoita.
Nykyisen kaltainen viljelypalstojen järjestelmällinen jako alkoi Helsingissä sotavuosien jälkeen 1940-luvun loppupuolella. Syynä oli yhä yleinen köyhyys ja lisäruoan tarve kuten sota- ja pula-aikanakin.
Viljelypalstoja on haettu innokkaasti elintason nousun jälkeenkin. Monet maalta lähtöisin olevat ovat halunneet kokea mullan tuoksun pääkaupungissakin.
1980-luvun vihreä aalto lietsoi viljelyintoa. Uudet viljelijät eivät niinkään muistelleet lapsuutensa hikoilua pitkillä sokerijuuurikassaroilla, vaan he halusivat puhtaita, myrkyttömästi viljeltyjä tuotteita. Oma uurastus kasvimaalla oli varmin tae kasviksien, yrttien ja juuresten laadusta.
Monet ”viherpiipertäjistä” olivat lähes ammattimaisen osaavia maamiehiä, mutta joukkoon mahtui niitäkin, jotka eivät tienneet, miten päin sipuli pannaan maahan. Hekin sentään onnistuivat jotenkin, sillä naapuriapu ja yhteishenki ovat aina olleet perinne palstoilla.
Palstaviljely on yhä voimissaan. Halvalla tuotettu ruoka on nykyisen laman takia taas tervetullut lisä monen perheen ruokapöytään.
Helsingin kaupunki muutti pari vuotta sitten palstojen jakoperusteita. Muutos aiheutti kiivasta keskustelua ja pelkoa siitä, että yhdistykset suosivat toisia ja syrjivät toisia. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan kaupungin saamien tietojen mukaan edelleenvuokraus on sujunut melko kivuttomasti.
Palsta säilyy viljelijällä vuodesta toiseen, kun hän vain maksaa keväällä palstamaksun ja täyttää ”hyvän palstaviljelijän” vaatimukset: viljelee aarinsa eikä anna rikkaruohon versoa. Palstalla saa kasvattaa perunaa, juureksia, vihanneksia ja kukkia, jopa marjapensaita.
Ilmakuvista päätellen näyttää myös siltä, että monet Helsingin viljelypalstat on perustettu juurikin lähialueiden betonilähiöiden valmistuttua. Omakotitaloalueille palstoja ei tarvittu, sillä pihan tarkoitus oli toimia kasvitarhana ja viljelyalueena – normaalitilanteessa osittain ja hätätilanteessa kokonaan. Monet kerrostaloihin 1950-1980 luvuilla muuttaneet perheet tulivat maalta, ja he toivat mukanaan myös viljelysosaamista.
Alla esimerkkinä ilmakuvasarja Helsingin kaupungin karttapalvelusta. Kuvissa näkyy Aarnikanmäen ja Rapakivenpuiston viljelypalstat .
Helsingin seutu oli suurelta osin metsää ja peltoa, kun 1960 luvun suuret betonilähiöt rupesivat nousta paikoilleen kallioisille mäntymetsiin. Näiden ympärillä oli usein peltoa, josta osa muokattiin puistoksi, teiksi ja tonttimaaksi. Pieniä pellonjämiä kuitenkin jäi paikalleen. Ja pien ne olikin palstoitettu. Näitä peltoja on siis viljelty yhtäjaksoisesti kauemmin, kuin ympäröivillä kerrostaloalueilla on asuttu.
Toki joitakin uudempiakin viljelmiä on, ja vanhoja peltoja on otettu myös myöhemmissä vaiheissa uudelleen viljelykäyttöön, kuten esimerkiksi Viikissä Latokartanon pellolla, mutta yleisesti on todettavissa, että viljelyalueiden määrä per asukas on jäänyt varsin pieneksi kasvavassa kaupungissa. Viljelyn edistämisen into näyttää myös lopahtaneen ainakin osittain. Dodo ry:n ylläpitämä kaupunkiviljely.fi sivustoa on viimeksi päivitetty vuonna 2015 ja esimerkiksi Helsingin kaupungin Eerolan ryhmäpuutarhahanke on ollut jäissä vuodesta 2011.
Mitään isompia uutisia kaupunkiviljelyn saralta en näin äksilseltäni ole löytänyt ja näyttääkin siltä, että Viikin uusi viljelypalsta onkin viimeisin, mitä Helsinkiin on avattu. Jostakin kaupungin päätöksestä olin kylläkin lukenut, että Itäkeskuksen peruskoulun uudessa kaavassa on varattu tilaa kaupunkiviljelyä varten, eli kyllä viljelmiä vieläkin on mahdollista saada lisää.
Palstojen hallinta
Helsingin kaupunki hallitsi aluksi kaikkia viljelmiä suoraan ja tällainen systeemi on vielä käytössä esimerkiksi naapurikunnassa Espoossa. Kaupunki rupesi valmistelemaan palstojen hallintaa yhdistyksille 1990 luvulla ja vuonna 1993 näyttää, että muutos oli konkretisoitumassa. Myös Vantaalla on käytössä järjestelmä, jossa yhdistykset toimivat välikäsinä ja vastaavat palstojen hallinnoinnista. Lista Helsingin palstoista ja näistä hallinnoivista yhdistyksistä löytyy helposti Kaupungin kaupunkiviljelysivulta.
Listaa selatessa voi nopeasti huomata, ettei läheskään kaikilla yhdistyksillä ole verkkosivuja tai muutakaan nopeaa ja helppoa lähestymistapaa. Joidenkin yhdistysten kohdalla ainoa yhteystieto on puheenjohtajan henkilökohtainen sähköpostiosoite tai puhelinnumero. Yhdistyksistä ei löydy mitään ennakkotietoa, ei yhdistysten sääntöjä, palstojen määrää eikä jonotustilannetta. Eihän nämä mitään välttämättömyyksiä ole, ja ennen internettiä ei tällaisia ylellisyyksiä edes ollut, mutta nykyään melkein kaikelta järjestäytyneeltä harrastustoiminnalta voisi kuitenkin odottaa edes jotain tietoa netistä.
Kun yhteydenotto on vain yhden henkilön ja mailin tai puhelinnumeron varassa, onnistuuko tällaisiin yhdistyksiin liittyminen? Ovatko yhdistykset vielä aktiivisia, vai onko viljelijät vain jatkaneet viljelemistä yhdistyksen hiivuttua? Yhdeksi esimerkiksi voi nostaa vaikka Rapakivenkujan palstavijelijät ry, jonka kontakti on @hel.fi loppuinen sähköpostiosoite. Netistä mailia etsimällä löytyy toisen paikallisyhdistyksen sivu, jossa kyseinen kontakti mainitaan melkein kymmenen vuoden takaa. Herääkin kysymys, onko kyseinen henkilö vieläkin töissä kaupungilla ja tämän sähköpostin hallitsija? Koko yhdistyksestä ei oikein muuta tietoa löydy, vaikkakin ilmakuvista palstat ovat kaikki käytössä, vaikkakin yksittäisiä jää kylvämättä vuosittain.
Toisinaan tulee myös mieleen, millä periaatteella yhdistykset jakavat vapautuvia palstoja. Yhdistysten toiminta ei ole aina läpinäkyvää ja Suomi on tunnetusti sisäänpäin lämpiävä hyvien veljien maa. Jakaakohan esimerkiksi Vartiokylän Lions club Yllästunturinkujan palstoja jonojärjestyksessä kaikille hakijoille tasavertaisesti, vai ovatko Lions Clubin jäsenet etusijalla?
Teen varmaan lähiaikoina kattavan kartoituksen kaikista Helsingin palstoista, yhteystiedoista ja jonotilanteesta, mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseen.
Palstojen jonotustilanne
Kun Helsingin kaupunki rupesi siirtämään viljelypalstojen hallintaa omalta osastolta yhdistyksille vuonna 1993 (HS). Jo silloin palstoista oli enemmän kysyntää, kuin mitä Kaupunki pystyi tarjoamaan, vaikka viljelypalstoja oli jo 5300 (HS).
Nykyään palstat välitetään vuokraajille arpomalla. Palstojen kysyntä ylittää jatkuvasti tarjonnan. Puolet hakijoista jää arvonnassa ilman palstaa. (HS 2.7.1993)
Eli jo vuonna 1993 tilanne oli niin, että hakijoita oli paljon enemmän, kuin tarjontaa. Uutisartikkeleita etsimällä tilannetta voi seurata vuosien varrelta.
Kerttu Jokinen on viljellyt samaa, kaupungilta vuokrattua viljelypalstaansa Elontiellä jo 18 vuotta. Kiinnostus palstaviljelyyn kasvaa koko ajan, ja jossain päin Helsinkiä maata saa jonottaa vuosia. Espoossa ja Vantaalla vapaita palstoja vielä riittää. (HS 23.4.2004)
Vuosituhannen alussa tilanne oli siis Helsingissä vielä sama, mutta muualla PK-seudulla palstalle pääsi nopeasti. Tosin molemmat kaupungit olivat silloin vielä nykyistä huomattavasti pienempiä. Onkohan artikkelin henkilö vieläkin samalla palstalla? Nyt tulisi 29 vuotta täyteen jo!
Kaupunkiviljely.fi tilannekatsaus vuodelta 2012 antaa hyvän kuvan sen hetkisestä jonotilanteesta. Joillakin palstoilla on jopa vapaata tilaa, kun toisilla on satojen ihmisten, ja vuosien jonoja. Vaihtuvuus suosituilla palstoilla näyttää hitaalta, kun esimerkiksi Myllypurossa 35 henkilön jono tarkoittaa vuosien jonotusta.
Juuri ennen koronapandemian alkua jonot olivat jo pitkiä, useita satoja joillakin palstoilla. Pandemian aikana ne kasvoivat entisestään kuten usein on uutisoitu.
Vaikka nyt 2020 luvulla näyttää, että elämme lamassa ja ruoan hintojen nousua kauhistellaan melkein päivittäin otsikoissa, en usko että jatkuva palstojen puute johtuu mitenkään ihmisten tarpeesta tuottaa itselleen edullista ruokaa. Korona-aikana muistan, kun lehdissä oli paljon juttuja tämänkaltaisten harrastusten suosion kasvusta. Kun ulkomaille ei päässyt matkustelemaan yhtä helposti, niin ihmiset rupesivat ostamaan mökkejä, veneitä, asuntoautoja ja hankkimaan itselleen viljelypalstoja entistä terhakammin. Silloinkin tosin palstojen jonot olivat jo pitkät, joten lopputulos oli jonojen pidentyminen entisestään.
Yhteenveto
Tällä hetkellä Helsingissä palstojen hallinnointi on yksityisillä yhdistyksillä. Yhdistysten toiminta ei ole läpinäkyvää, ja näiden yhteyshenkilöt eivät välttämättä helposti saavutettavissa. Kynnys olla yhteydessä yksityishenkilöön, joka hoitaa yhdistyksen asioita omalla ajalla vapaaehtoisena saattaa myös olla korkeampi, kuin mitä yhteydenotto täysin steriiliin kunnalliseen puhelinpalveluun tai sähköpostiin olisi.
Kun palstojen hallinnointi on kunnalla, on kunnalla myös velvoite jakaa ne oikeudenmukaisesti viljelijöille. Koko prosessi oli varmasti läpinäkyvämpi ja valvotumpi. Julkisuuslain vuoksi kuka tahansa voisi tiedostella palstojen jakamisen asiakirjoja.
Ehkä Helsingin kaupunki voisi asettaa tarkempia sääntöjä palstoja hallinnoiville yhdistyksille. Ne hallinnoivat julkisia ja yhteisiä resursseja, eli kunnallista maa-aluetta, joka vuokrataan viljelykäyttöön kaupunkilaisille. Asianmukaiset ja ajantasaiset verkkosivut ja yhteystiedot olisi mielestäni ihan hyvä minimivaatimus yhdistyksiltä. Velvoite tiedon antamisesta esimerkiksi jonotustilannetta koskien olisi myös hyvä olla.
Kaupungin ja yhdistysten välisissä sopimuksissa varmasti esitetään joitakin velvoitteita, ja Kaupunki varmasti vahtii yhdistysten toimintaa jollakin tasolla, joten näistäkin olisi hyvä olla jotain tietoa Kaupungin verkkosivuilla.
Vastaa